Valmistusvuosi: 2012
Genre: Animaatio, perhe, seikkailu, fantasia
Kesto: 97min
Ohjaaja: Peter Ramsey
Käsikirjoittaja: David Lindsey-Abaire, William Joyce
Tuottaja: Nancy Bernstein, Guillermo del Toro, Michael Siegel
Tuottaja: Nancy Bernstein, Guillermo del Toro, Michael Siegel
Pääosissa: Chris Pine, Alec Baldwin, Jude Law, Isla Fisher, Hugh Jackman
Katsottu: TV
Katsottu: TV
Huima satuseikkailu kertoo joukosta sankareita, joista jokaisella on omat erityiset kykynsä. Kun ilkeä henki nimeltä Pitch uhkaa valloittaa maailman herruuden, joulupukin, nukkumatin, pakkasukon, pääsiäispupun ja hammaskeijun on ensimmäistä kertaa yhdistettävä voimansa suojellakseen kaikkien maailman lasten uskomuksia ja mielikuvitusta.
Kirjailija ja kuvittaja James Joycen lastensarjaan The Guardians of Childhood perustuva animaatioelokuva kertoo kuolemattomista vartijoista, jotka muodostavat yhdessä satumaailman Ryhmä-X:n. Elokuvan viehätys ei suinkaan synny sen tarinallisista ansioista, vaan juurikin näiden kaikille tuttujen satuhahmojen marssittamisesta valkokankaalle. Varsinkin, kun suurinta osaa heistä ei ole kokopitkän elokuvan parissa aiemmin nähtykään.
Käsikirjoitus on oppikirjoista tuttu tarina itseään etsivästä nuorukaisesta, joka löytää kaipaamansa uusien ystäviensä kautta. Toki alkuun kemiat eivät oikein kohtaa, mutta yhteisen uhan puskiessa päälle alkaa uuden tulokkaan sisäinen sankari nousta hiljalleen esille. Juoni ei ole kummoinen eikä tarjoa katsojalleen tarinallisesti juurikaan mitään uutta. Se ei myöskään höttöisestä muodostakaan huolimatta onnistu olemaan täysin looginen, ja aita ylitetään useammassakin kohtaa siitä, missä se suorastaan laahaa maata. Yllätyksettömän juonen pelastaa kuitenkin Ramseyn ohjaustyö. Niin lapsille, kuin vähän vanhemmillekin suunnatussa animaatiossa riemastuttavat mukaelmat klassisista satuhahmoista nostetaan suoranaisten supersankareiden asemaan.
Kuvioanimointi on monipuolista ja kaunista, ja sitä sovelletaan suojelijoiden kykyihin tai kotipaikkoihin jatkuvalla syötöllä - kuten vaikka nukkumatin unihiekkaan tai pakkasukon luomiin kuurankukkiin. Lisäksi tuotantotiimi on saanut apua kuvaajalegenda Roger Deakinsilta valon ja varjon kanssa leikittelyyn, minkä seurauksena hahmoihin ja tapahtumapaikkoihin on saatu mukaan aitouden tuntua. Visuaalisesti elokuva on paikoitellen jopa häkellyttävän kaunista. Värimaailma on tasapainoinen ja harkittu, ja erilaiset pinnat ja elementit - kuten jää, höyhenet, metallit ja kivet, ovat uskomattoman taitaen ja pikkutarkasti toteutettuja.
Viisi legendaa on perinteinen satu hyvän ja pahan välisestä taistelusta ja tähän globaaliin taisteluun on tuotu mukaan vähintäänkin yhtä tuttuja satuhahmoja. Etukäteen voisi saada vaikutelman, että leffa kompastuu kliseisiin vähintään joka toisella askeleella, mutta näin ei onneksi käy. Tekijät ovat ottaneet hahmoista kaiken irti ja tehneet niistä omansa näköisiä, kuitenkin muistaen niiden pääpiirteet. Hahmojen erikoisuudet tuovat elokuvalle kaivattua persoonallisuutta, mutta jotkin ratkaisut herättävät kieltämättä pientä ihmetystä. Valinnoilla on kuitenkin merkitystä hahmojen kehittyessä, eivätkä ne myöhemmin tunnu enää mitenkään kummallisilta.
Tarinan kertojana toimii kalpeakasvoinen, kujeileva Pakkasukko (Pine), joka käy kamppailua menneisyytensä suhteen pohtien paikkaansa maailmassa, ja tästä muodostuukin yksi elokuvan kantavista teemoista. Tarinan Joulupukki (Baldwin) on yhdistelmä itämafiosoa ja tsaarinajan ruhtinasta, joka ohjastaa rautaisella otteellaan porotroikkaansa. Lapsen näkökulmasta hahmo on aavistuksen pelottava ja ankarakin ukko. Pääsiäispupu (Jackman) on omahyväinen ja kunnioitusta hakeva tyyppi, jonka lihaksikas ulkomuoto bumerangeilla viimeisteltynä viittaa puolestaan vahvasti Australian suuntaan. Tätä vaikutelmaa alkuperäisäänenä toiminut australialaissyntyinen Jackman on varmasti korostanut.
Joukon tyttövoimaa edustava kolibrimainen Hammaskeiju (Fisher) johtaa kokonaista keijuarmeijaa, jotka käyvät yöllä keräämässä lasten irronneet hampaat tyynyjen alta jättäen kolikon tilalle. Hampaat säilötään Keijun thai-tyyliseen palatsiin ja näin kauneimmat lapsuusmuistot säilyvät ikuisesti. Nukkumatti taasen on unelias höppänä, joka ei paljon puhele, mutta joka levittää unihiekallaan lempeät unet kaikille lapsille. Pahuutta edustaa synkkä kauhujen herra, pehmeästi artikuloiva Pitch (Law), joka haluaa hävittää maailmasta ilon ja unelmat. Hänen kätyreinä toimivat painajaisratsut haistaa pelon ja vievät pahoja unia kauniiden tilalle. Tällä ilkeyden työllään Mörkö nakertaa lasten uskoa hyviin hahmoihin vieden näin myös hyvisten voimat. Pitch ei kuitenkaan ole liian pelottava ja väläyttelee myös haavoittuvaista puoltaan.
Pienemmissä mutta siitä huolimatta ikimuistoisissa rooleissa ovat myös Joulupukin pajan riiviömäiset tontut ja lupsakat jetit sekä Pääsiäispupun maailmaa kansoittavat valtavat Inka-henkiset kivet. Pienen särön esteettiseen täydellisyyteen luo se, että ihmislasten animointiin ei selvästikään ole panostettu samalla tavalla kuin satuolentojen tai maisemien. Tämä on jokseenkin ymmärrettävää, sillä vaikka lapset ovat tarinan keskiössä, ovat he kuitenkin auttamatta sivuhahmoja mitä tulee valkokangasaikaan.
Ääninäyttelijöistä suurin yllättäjä on Chris Pine, joka on vetänyt uransa kaksi isointa elokuvaa (Star Trek, Unstoppable) masentavan pökkelösti yhdellä vaihteella, mutta löytää tätä elokuvaa varten eloa ja tunnetta. Toinen huikea suoriutuja on Alec Baldwin, jonka hurja venäläinen joulupukki on kerta kaikkiaan mahtavan energinen.
Leffaa ei ole lukuisten aikaisempien DreamWorks -animaatioiden tapaan vuorattu nopeasti vanhentuvilla popkulttuuriviittauksilla. Näiden elokuvan ulkopuolisiin tekijöihin nojaavien heittojen sijaan on panostettu tarinansisäiseen hauskanpitoon, jossa hahmoihin samaistuminen on oleellista. Kun esimerkiksi pakkasukon taustatarinaa vihdoin ja viimein aletaan purkamaan, luvassa on itse asiassa yllättävän hyvää sisältöä. Samanlaista syvennystä toivoisi myös yksioikoisen tylsäksi jäävälle Pitchille, jonka tasapaksuihin motiiveihin ei yksinkertaisesti saa samaistumispintaa. Myös lapsihahmot jäävät etäisiksi, sillä ne on lähinnä tarkoitettu vain automaattiseksi samaistumiskohteeksi perheen pikkuväelle.
Hyvin kriittinen mieli voisi myös nähdä jotain hieman luotaantyöntävää tietynlaisessa kulttuuri-imperialistisessa asetelmassa, joka asettaa nämä vahvasti länsimaalaiseen perinteeseen kuuluvat sankarit kaikkien maailman lasten suojelijoiksi. Ja vaikka leffalla on kaiketi olemassa lapsille jonkinlainen opetus, sanoma jää harmillisen pinnalliseksi. Tarinan loppupuolella sanotaan suoraan, että joululla, pääsiäisellä ja muilla juhlilla ei ole mitään merkitystä, jos ei usko satuhahmoihin. Kyllähän se syvällisempi sanomakin, ilon ja mielikuvituksen tärkeys löytyy, mutta sitä saa hieman kaivella. Miinusta tulee myös liiasta liikkumisesta. Elokuvassa matkataan Pohjoisnavalta Moskovan kaduille, mutta mieleen jää lähinnä jatkuva liike. Puoleentoista tuntiin ei juuri jää tunnelmoinnille sijaa, eikä kauniita maisemia pysty jäädä ihastelemaan kun taustalla tapahtuu koko ajan jotain.
Viisi legendaa on vauhdikas animaatio, joka tuo kaikkien tuntemat satuhahmot yhden tarinan sisälle. Siinä on jotain lämmittävän aitoa ja epälaskelmoitua, ja se tavoittaa jotain vanhanaikaisen satumaista ja taianomaista; elementit, jotka nykyisin usein animaatioista uupuvat. Näistä klassisista hahmoista on onnistuttu tuomaan esiin uusia puolia ilman, että on samalla tuhottu jotain olennaista modernisoinnin tieltä. Tarina liikkuu reaali- ja satumaailmojen välimaastossa, ja onkin visuaalisuudeltaan huippuluokkaa. Juonen kannalta ilahduttavaa on myös se, ettei suojelijoita ole vedetty liian sankarimaisiksi ja taistelukohtaukset ovat hallittuja. Toiminnallisen ja humoristisen seikkailun parissa puolitoistatuntinen vierähtää kuin siivillä, mutta sisällön osalta elokuvaan jää kaipaamaan lisää syvyyttä
Kirjailija ja kuvittaja James Joycen lastensarjaan The Guardians of Childhood perustuva animaatioelokuva kertoo kuolemattomista vartijoista, jotka muodostavat yhdessä satumaailman Ryhmä-X:n. Elokuvan viehätys ei suinkaan synny sen tarinallisista ansioista, vaan juurikin näiden kaikille tuttujen satuhahmojen marssittamisesta valkokankaalle. Varsinkin, kun suurinta osaa heistä ei ole kokopitkän elokuvan parissa aiemmin nähtykään.
Käsikirjoitus on oppikirjoista tuttu tarina itseään etsivästä nuorukaisesta, joka löytää kaipaamansa uusien ystäviensä kautta. Toki alkuun kemiat eivät oikein kohtaa, mutta yhteisen uhan puskiessa päälle alkaa uuden tulokkaan sisäinen sankari nousta hiljalleen esille. Juoni ei ole kummoinen eikä tarjoa katsojalleen tarinallisesti juurikaan mitään uutta. Se ei myöskään höttöisestä muodostakaan huolimatta onnistu olemaan täysin looginen, ja aita ylitetään useammassakin kohtaa siitä, missä se suorastaan laahaa maata. Yllätyksettömän juonen pelastaa kuitenkin Ramseyn ohjaustyö. Niin lapsille, kuin vähän vanhemmillekin suunnatussa animaatiossa riemastuttavat mukaelmat klassisista satuhahmoista nostetaan suoranaisten supersankareiden asemaan.
Kuvioanimointi on monipuolista ja kaunista, ja sitä sovelletaan suojelijoiden kykyihin tai kotipaikkoihin jatkuvalla syötöllä - kuten vaikka nukkumatin unihiekkaan tai pakkasukon luomiin kuurankukkiin. Lisäksi tuotantotiimi on saanut apua kuvaajalegenda Roger Deakinsilta valon ja varjon kanssa leikittelyyn, minkä seurauksena hahmoihin ja tapahtumapaikkoihin on saatu mukaan aitouden tuntua. Visuaalisesti elokuva on paikoitellen jopa häkellyttävän kaunista. Värimaailma on tasapainoinen ja harkittu, ja erilaiset pinnat ja elementit - kuten jää, höyhenet, metallit ja kivet, ovat uskomattoman taitaen ja pikkutarkasti toteutettuja.
Viisi legendaa on perinteinen satu hyvän ja pahan välisestä taistelusta ja tähän globaaliin taisteluun on tuotu mukaan vähintäänkin yhtä tuttuja satuhahmoja. Etukäteen voisi saada vaikutelman, että leffa kompastuu kliseisiin vähintään joka toisella askeleella, mutta näin ei onneksi käy. Tekijät ovat ottaneet hahmoista kaiken irti ja tehneet niistä omansa näköisiä, kuitenkin muistaen niiden pääpiirteet. Hahmojen erikoisuudet tuovat elokuvalle kaivattua persoonallisuutta, mutta jotkin ratkaisut herättävät kieltämättä pientä ihmetystä. Valinnoilla on kuitenkin merkitystä hahmojen kehittyessä, eivätkä ne myöhemmin tunnu enää mitenkään kummallisilta.
Tarinan kertojana toimii kalpeakasvoinen, kujeileva Pakkasukko (Pine), joka käy kamppailua menneisyytensä suhteen pohtien paikkaansa maailmassa, ja tästä muodostuukin yksi elokuvan kantavista teemoista. Tarinan Joulupukki (Baldwin) on yhdistelmä itämafiosoa ja tsaarinajan ruhtinasta, joka ohjastaa rautaisella otteellaan porotroikkaansa. Lapsen näkökulmasta hahmo on aavistuksen pelottava ja ankarakin ukko. Pääsiäispupu (Jackman) on omahyväinen ja kunnioitusta hakeva tyyppi, jonka lihaksikas ulkomuoto bumerangeilla viimeisteltynä viittaa puolestaan vahvasti Australian suuntaan. Tätä vaikutelmaa alkuperäisäänenä toiminut australialaissyntyinen Jackman on varmasti korostanut.
Joukon tyttövoimaa edustava kolibrimainen Hammaskeiju (Fisher) johtaa kokonaista keijuarmeijaa, jotka käyvät yöllä keräämässä lasten irronneet hampaat tyynyjen alta jättäen kolikon tilalle. Hampaat säilötään Keijun thai-tyyliseen palatsiin ja näin kauneimmat lapsuusmuistot säilyvät ikuisesti. Nukkumatti taasen on unelias höppänä, joka ei paljon puhele, mutta joka levittää unihiekallaan lempeät unet kaikille lapsille. Pahuutta edustaa synkkä kauhujen herra, pehmeästi artikuloiva Pitch (Law), joka haluaa hävittää maailmasta ilon ja unelmat. Hänen kätyreinä toimivat painajaisratsut haistaa pelon ja vievät pahoja unia kauniiden tilalle. Tällä ilkeyden työllään Mörkö nakertaa lasten uskoa hyviin hahmoihin vieden näin myös hyvisten voimat. Pitch ei kuitenkaan ole liian pelottava ja väläyttelee myös haavoittuvaista puoltaan.
Pienemmissä mutta siitä huolimatta ikimuistoisissa rooleissa ovat myös Joulupukin pajan riiviömäiset tontut ja lupsakat jetit sekä Pääsiäispupun maailmaa kansoittavat valtavat Inka-henkiset kivet. Pienen särön esteettiseen täydellisyyteen luo se, että ihmislasten animointiin ei selvästikään ole panostettu samalla tavalla kuin satuolentojen tai maisemien. Tämä on jokseenkin ymmärrettävää, sillä vaikka lapset ovat tarinan keskiössä, ovat he kuitenkin auttamatta sivuhahmoja mitä tulee valkokangasaikaan.
Ääninäyttelijöistä suurin yllättäjä on Chris Pine, joka on vetänyt uransa kaksi isointa elokuvaa (Star Trek, Unstoppable) masentavan pökkelösti yhdellä vaihteella, mutta löytää tätä elokuvaa varten eloa ja tunnetta. Toinen huikea suoriutuja on Alec Baldwin, jonka hurja venäläinen joulupukki on kerta kaikkiaan mahtavan energinen.
Leffaa ei ole lukuisten aikaisempien DreamWorks -animaatioiden tapaan vuorattu nopeasti vanhentuvilla popkulttuuriviittauksilla. Näiden elokuvan ulkopuolisiin tekijöihin nojaavien heittojen sijaan on panostettu tarinansisäiseen hauskanpitoon, jossa hahmoihin samaistuminen on oleellista. Kun esimerkiksi pakkasukon taustatarinaa vihdoin ja viimein aletaan purkamaan, luvassa on itse asiassa yllättävän hyvää sisältöä. Samanlaista syvennystä toivoisi myös yksioikoisen tylsäksi jäävälle Pitchille, jonka tasapaksuihin motiiveihin ei yksinkertaisesti saa samaistumispintaa. Myös lapsihahmot jäävät etäisiksi, sillä ne on lähinnä tarkoitettu vain automaattiseksi samaistumiskohteeksi perheen pikkuväelle.
Hyvin kriittinen mieli voisi myös nähdä jotain hieman luotaantyöntävää tietynlaisessa kulttuuri-imperialistisessa asetelmassa, joka asettaa nämä vahvasti länsimaalaiseen perinteeseen kuuluvat sankarit kaikkien maailman lasten suojelijoiksi. Ja vaikka leffalla on kaiketi olemassa lapsille jonkinlainen opetus, sanoma jää harmillisen pinnalliseksi. Tarinan loppupuolella sanotaan suoraan, että joululla, pääsiäisellä ja muilla juhlilla ei ole mitään merkitystä, jos ei usko satuhahmoihin. Kyllähän se syvällisempi sanomakin, ilon ja mielikuvituksen tärkeys löytyy, mutta sitä saa hieman kaivella. Miinusta tulee myös liiasta liikkumisesta. Elokuvassa matkataan Pohjoisnavalta Moskovan kaduille, mutta mieleen jää lähinnä jatkuva liike. Puoleentoista tuntiin ei juuri jää tunnelmoinnille sijaa, eikä kauniita maisemia pysty jäädä ihastelemaan kun taustalla tapahtuu koko ajan jotain.
Viisi legendaa on vauhdikas animaatio, joka tuo kaikkien tuntemat satuhahmot yhden tarinan sisälle. Siinä on jotain lämmittävän aitoa ja epälaskelmoitua, ja se tavoittaa jotain vanhanaikaisen satumaista ja taianomaista; elementit, jotka nykyisin usein animaatioista uupuvat. Näistä klassisista hahmoista on onnistuttu tuomaan esiin uusia puolia ilman, että on samalla tuhottu jotain olennaista modernisoinnin tieltä. Tarina liikkuu reaali- ja satumaailmojen välimaastossa, ja onkin visuaalisuudeltaan huippuluokkaa. Juonen kannalta ilahduttavaa on myös se, ettei suojelijoita ole vedetty liian sankarimaisiksi ja taistelukohtaukset ovat hallittuja. Toiminnallisen ja humoristisen seikkailun parissa puolitoistatuntinen vierähtää kuin siivillä, mutta sisällön osalta elokuvaan jää kaipaamaan lisää syvyyttä
★★★★★-
"Do you stop believing in the moon,
just because the sun comes up?