Valmistusvuosi: 2013
Genre: Komedia, toiminta
Kesto: 107min
Ohjaaja: Evan Goldberg, Seth Rogen
Käsikirjoittaja: Evan Goldberg, Seth Rogen
Tuottaja: Evan Goldberg, Seth Rogen, James Weaver
Tuottaja: Evan Goldberg, Seth Rogen, James Weaver
Pääosissa: James Franco, Jonah Hill, Seth Rogen, Jay Baruchel, Danny McBride, Graig Robinson
Katsottu: DVD
Katsottu: DVD
Traileri
Joukko näyttelijöitä esittää itseään komediallisessa
katastrofielokuvassa, jossa maailmanloppu keskeyttää iloiset juhlat
James Francon luona. Pian tulihelvetti on irti, ja itseään täynnä oleva
hollywood-väki joutuu keksimään selviytymiskeinot katastrofin kourista.
"parties like there's no tomorrow,
and they might be right
Joukko näyttelijöitä esittää itseään komediallisessa
katastrofielokuvassa, jossa maailmanloppu keskeyttää iloiset juhlat
James Francon luona. Pian tulihelvetti on irti, ja itseään täynnä oleva
hollywood-väki joutuu keksimään selviytymiskeinot katastrofin kourista.
Sisäpiirin vitsit, nuo pienten ja sisäänpäin lämpiävien ryhmien
ilonlähteet, tekevät monista teksteistä hankalia. Päältä myös This Is
the End haiskahtaa tietyn joukon keskinäiseltä hekottelulta, johon on
vaikea ulkopuolisen päästä mukaan. Ja sitähän se tietysti onkin, mutta
jos Hollywood-juorut ja -kuviot ovat vähintään jonkin verran tuttuja, katsoja saanee pätkästä melkein yhtä makeat naurut
kuin sen tekijät.
Leffan perusajatus on, että Hollywood on syntien pesä ja siellä oleileva näyttelijäkunta äärimmäisen pakanallista sakkia. Itsestään mm. niin sanotusti rohkeita kuvia nettiin livauttanut näyttelijä James Franco ja hänen kollegansa, pilvenpössyttelijäksi huhuttu Seth ”aina itseään näyttelevä” Rogen ovat molemmat tämän elokuvan vahvoja taustavoimia, mutta myös sen päähenkilöitä. Kaikki esiintyvät elokuvassa omilla nimillään ja esittävät enemmän tai vähemmän itseään.
Elokuvassa Seth Rogenin lapsuudenystävä Jay Baruchel saapuu kotikaupungistaan viikonlopuksi Los Angelesiin, jolloin suunnitelmana on tietysti vetää Rogenin asunnolla perseet ja hinkata pleikkaria läpi yöt. Jo ensimmäisen illan suunnitelma kuitenkin muuttuu, kun James Franco kutsuu Rogenin ja Baruchelin tupareihinsa. Paikalla on Hollywoodin kerma ja bileet katossa. Pakanalliset pippalot kuitenkin keskeytyvät kun maanjäristyksen seurauksena unelmakaupunki alkaa luhistua ja juhlaväki uhkaa pudota maan magmaisiin syvyyksiin. Katastrofi on käsillä, joten jokaisen itseään täynnä olevan Hollywood julkimon täytyy pysähtyä miettimään mahdollisia selviytymiskeinoja.
Hidastempoisen ja kysymyksiä herättävän alun jälkeen homma lähtee täysin käsistä ja hetken on hauska seurata, kuinka julkkiksia lähtee lihoiksi ja heidän oletettua elämäntyyliään parodioidaan. Lopulta ideasta kuitenkin loppuu puhti, hauskuus hiipuu ja meno alkaa muistuttamaan todella huonoa teinikauhuelokuvaa, johon on sekoitettu uskonnollisia pohdintoja. Simppeliin ideaan ja sisäpiirin heittoihin nojaava This Is the End muistuttaa etäisesti samana vuonna ja lähes samalla nimellä julkaistua Simon Peggin ja Nick Frostin tähdittämää brittikomediaa. Kuten brittiherrojen The World's End, This Is the End vihjaa, että kaiken kummallisuuden takana saattaa sittenkin olla vain päähenkilöiksi rajautuvan miesporukan päihtymystila. Nykyscifissä, tai ainakin kirjoitetussa sellaisessa, vastaava trendi on elellyt jo jonkin aikaa. Mitään yksiselitteistä totuutta kumpikaan elokuvista ei hahmojensa kohtaloille tarjoa, vaan muutamia mahdollisuuksia, joiden keksiminen on katsojan paneutumisesta kiinni. Sekä naurunaiheita, jotka This Is the Endin tapauksessa liikkuvat hyvin lähellä leffan (anti)sankareita itsejään.
Alusta asti on selvää, että kyseessä on ennen kaikkea kaveriporukan oma leffa, mutta sketsit ovat paikoin oivaltavia ja cameo-lista hengästyttävä. Hieman yliampuvat ja kärjistetyt hahmot sopivat elokuvan juoneen loistavasti ja näyttelijöiltä itsensä esittäminen sujuu kuin tanssi. Franco ja Rogen vetävät koko elokuvan samalla tutulla, tasapaksulla kaavalla eikä näiltä herroilta juurikaan yllätyksiä tule. Hill tekee erikoisimman ja varmasti elokuvan parhaimman suorituksen mukavana Hillinä, jonka ystävällisyys on epämiellyttävän päällekäyvää. Voisin kuvitella, että vitsi perustuu siihen, että Hill tapaa pilailla ihmisten kustannuksella naama pokerilla ja jotkut ottavat hänet vakavasti. Robinson on aina hauska vinksahtaneena murehtijana ja myös McBride näyttelee vakiohahmoaan, eli röyhkeää ja ylpeää, mutta samalla veijarimaista kukkoa.
Jay Baruchel on puolestaan kaikista elokuvan hahmoista ehkä kaikkein lähimpänä ns. tavallista tallaajaa ja toimii siten hyvin useimpien katsojien samaistumiskohteena. Mukana menossa ovat myös mm. Jason Segel, perunajauhon näköisestä pulverista nauttiva Michael Cera, Rihanna, Backstreet Boys, Paul Rud, Kevin Hart, Emma Watson sekä Channing Tatum joka on vain nähtävä. Ainoa miinus näyttelijäkaartissa on naishahmojen vähyys. Watsonkin käy vain vilahtamassa elokuvassa, vaikkakin erittäin viihdyttävä visiitti onkin.
Pelkästään siitä, että Hollywood -tähdet esittävät itseään ja parodioivat omaa luultua elämäntyyliään riittäisi huumoria kerrakseen, mutta se ei tietystikään riitä, vaan sekametelisoppaan pitää tietysti vielä liittää maailmanloppu. Näin ollen starat yrittää selvitä maailmanlopusta metareality-hupailussa, jossa raamatulliset voimat hyökkäävät Los Angelesiin Maailmojen sodan, Legionin, Manaajan ja 2012 innoittamaa taistelusuunnitelmaa noudattaen. Kokonaisuus on jo niin älytön, jopa absurdi, että rupeaa naurattamaan. Julkkisten joukkolahtaus, potkupallo naapurin päällä, keskustelu siitä kuka heittää mällit kenenkin päälle ja loppuhuipennus taivaalla (I Will Always Love You:n varmasti mieleenpainuvin kuuntelukerta) pistivät vatsalihakset kovalle koetukselle.
Elokuva on huolimaton ja huoleton, jonka erikoistehosteet ja kuvaus on tarkoituksellisen sottaista. CGI -tehosteisiin on panostettu ja visuaalisesti pätkä näyttää hyvältä. Elokuva vilisee meta-tason viittauksia näyttelijöiden omiin aikaisempiin elokuviin sekä moniin muihin, joten suosittelen tutustumaan edes pintaraapaisulla päänäyttelijöiden aiempaan tuotantoon ennen tämän pätkän katsomista. Se on hauskan itsetietoinen, ja näyttelijöiden tosielämän toimivat kemiat näkyvät lopputuloksessa. Kavereita pitää arvostaa ja itsekkyys on pahasta on elokuvan pohjimmainen sanoma, mutta mitään sen syvällisempää on leffasta turha etsiä. Se on ehkä aikamme viihdyttävin parodia, mutta myös sekoilukomedia sanan varsinaisessa merkityksessä.
★★★★Leffan perusajatus on, että Hollywood on syntien pesä ja siellä oleileva näyttelijäkunta äärimmäisen pakanallista sakkia. Itsestään mm. niin sanotusti rohkeita kuvia nettiin livauttanut näyttelijä James Franco ja hänen kollegansa, pilvenpössyttelijäksi huhuttu Seth ”aina itseään näyttelevä” Rogen ovat molemmat tämän elokuvan vahvoja taustavoimia, mutta myös sen päähenkilöitä. Kaikki esiintyvät elokuvassa omilla nimillään ja esittävät enemmän tai vähemmän itseään.
Elokuvassa Seth Rogenin lapsuudenystävä Jay Baruchel saapuu kotikaupungistaan viikonlopuksi Los Angelesiin, jolloin suunnitelmana on tietysti vetää Rogenin asunnolla perseet ja hinkata pleikkaria läpi yöt. Jo ensimmäisen illan suunnitelma kuitenkin muuttuu, kun James Franco kutsuu Rogenin ja Baruchelin tupareihinsa. Paikalla on Hollywoodin kerma ja bileet katossa. Pakanalliset pippalot kuitenkin keskeytyvät kun maanjäristyksen seurauksena unelmakaupunki alkaa luhistua ja juhlaväki uhkaa pudota maan magmaisiin syvyyksiin. Katastrofi on käsillä, joten jokaisen itseään täynnä olevan Hollywood julkimon täytyy pysähtyä miettimään mahdollisia selviytymiskeinoja.
Hidastempoisen ja kysymyksiä herättävän alun jälkeen homma lähtee täysin käsistä ja hetken on hauska seurata, kuinka julkkiksia lähtee lihoiksi ja heidän oletettua elämäntyyliään parodioidaan. Lopulta ideasta kuitenkin loppuu puhti, hauskuus hiipuu ja meno alkaa muistuttamaan todella huonoa teinikauhuelokuvaa, johon on sekoitettu uskonnollisia pohdintoja. Simppeliin ideaan ja sisäpiirin heittoihin nojaava This Is the End muistuttaa etäisesti samana vuonna ja lähes samalla nimellä julkaistua Simon Peggin ja Nick Frostin tähdittämää brittikomediaa. Kuten brittiherrojen The World's End, This Is the End vihjaa, että kaiken kummallisuuden takana saattaa sittenkin olla vain päähenkilöiksi rajautuvan miesporukan päihtymystila. Nykyscifissä, tai ainakin kirjoitetussa sellaisessa, vastaava trendi on elellyt jo jonkin aikaa. Mitään yksiselitteistä totuutta kumpikaan elokuvista ei hahmojensa kohtaloille tarjoa, vaan muutamia mahdollisuuksia, joiden keksiminen on katsojan paneutumisesta kiinni. Sekä naurunaiheita, jotka This Is the Endin tapauksessa liikkuvat hyvin lähellä leffan (anti)sankareita itsejään.
Alusta asti on selvää, että kyseessä on ennen kaikkea kaveriporukan oma leffa, mutta sketsit ovat paikoin oivaltavia ja cameo-lista hengästyttävä. Hieman yliampuvat ja kärjistetyt hahmot sopivat elokuvan juoneen loistavasti ja näyttelijöiltä itsensä esittäminen sujuu kuin tanssi. Franco ja Rogen vetävät koko elokuvan samalla tutulla, tasapaksulla kaavalla eikä näiltä herroilta juurikaan yllätyksiä tule. Hill tekee erikoisimman ja varmasti elokuvan parhaimman suorituksen mukavana Hillinä, jonka ystävällisyys on epämiellyttävän päällekäyvää. Voisin kuvitella, että vitsi perustuu siihen, että Hill tapaa pilailla ihmisten kustannuksella naama pokerilla ja jotkut ottavat hänet vakavasti. Robinson on aina hauska vinksahtaneena murehtijana ja myös McBride näyttelee vakiohahmoaan, eli röyhkeää ja ylpeää, mutta samalla veijarimaista kukkoa.
Jay Baruchel on puolestaan kaikista elokuvan hahmoista ehkä kaikkein lähimpänä ns. tavallista tallaajaa ja toimii siten hyvin useimpien katsojien samaistumiskohteena. Mukana menossa ovat myös mm. Jason Segel, perunajauhon näköisestä pulverista nauttiva Michael Cera, Rihanna, Backstreet Boys, Paul Rud, Kevin Hart, Emma Watson sekä Channing Tatum joka on vain nähtävä. Ainoa miinus näyttelijäkaartissa on naishahmojen vähyys. Watsonkin käy vain vilahtamassa elokuvassa, vaikkakin erittäin viihdyttävä visiitti onkin.
Pelkästään siitä, että Hollywood -tähdet esittävät itseään ja parodioivat omaa luultua elämäntyyliään riittäisi huumoria kerrakseen, mutta se ei tietystikään riitä, vaan sekametelisoppaan pitää tietysti vielä liittää maailmanloppu. Näin ollen starat yrittää selvitä maailmanlopusta metareality-hupailussa, jossa raamatulliset voimat hyökkäävät Los Angelesiin Maailmojen sodan, Legionin, Manaajan ja 2012 innoittamaa taistelusuunnitelmaa noudattaen. Kokonaisuus on jo niin älytön, jopa absurdi, että rupeaa naurattamaan. Julkkisten joukkolahtaus, potkupallo naapurin päällä, keskustelu siitä kuka heittää mällit kenenkin päälle ja loppuhuipennus taivaalla (I Will Always Love You:n varmasti mieleenpainuvin kuuntelukerta) pistivät vatsalihakset kovalle koetukselle.
On pakko myöntää, että This Is The End on rohkeasti ideoitu, ja tarkoituksellisessa mauttomuudessaan onnistunut elokuva. Yhteen taloon sijoittunut tarina ja todella pimeä meno toimivat hetken, mutta lopulta edes näppärä dialogi ja sopivan itseironinen ote eivät pelasta elokuvaa kuunnollisen juonen puutteelta. Tämä on niitä elokuvia, jonka voi kokea joko täydellisen nerokkaana tai kasana sitä itseään. Se tapaa kuitenkin paikata puutteita, kun tekijöillä on hauskaa, ja varsinkin
tässä tapauksessa jopa ajoittain kamala näyttely voidaan nähdä
tarkoituksellisena. Tietynlainen röyhkeys ja itseironia kantavat
pitkälle, mutta puuduttavan monen penisviittauksen tilalla soisin olevan
mielikuvitusta vaativia yllätyksiä. Osa läpästä on myös verbaalista, joka aukeaa vain hyvin englanninkielen taitaville.
Elokuva on huolimaton ja huoleton, jonka erikoistehosteet ja kuvaus on tarkoituksellisen sottaista. CGI -tehosteisiin on panostettu ja visuaalisesti pätkä näyttää hyvältä. Elokuva vilisee meta-tason viittauksia näyttelijöiden omiin aikaisempiin elokuviin sekä moniin muihin, joten suosittelen tutustumaan edes pintaraapaisulla päänäyttelijöiden aiempaan tuotantoon ennen tämän pätkän katsomista. Se on hauskan itsetietoinen, ja näyttelijöiden tosielämän toimivat kemiat näkyvät lopputuloksessa. Kavereita pitää arvostaa ja itsekkyys on pahasta on elokuvan pohjimmainen sanoma, mutta mitään sen syvällisempää on leffasta turha etsiä. Se on ehkä aikamme viihdyttävin parodia, mutta myös sekoilukomedia sanan varsinaisessa merkityksessä.
"parties like there's no tomorrow,
and they might be right