Valmistusvuosi: 2012
Genre: Draama, Komedia
Kesto: 122min
Ohjaaja: David O Russell
Käsikirjoittaja: David O Russell, Matthew Quick
Tuottaja: George Parra, Michelle Raimo, Bob Weinstein, Bradley Cooper
Tuottaja: George Parra, Michelle Raimo, Bob Weinstein, Bradley Cooper
Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Brea Bee, Chris Tucker
Katsottu: DVD
Katsottu: DVD
Eräänä päivänä Pat Solitano (Cooper) tulee tavallista aikaisemmin töistä kotiin ja yllättää vaimonsa suihkusta toisen miehen kanssa. Pat menettää malttinsa totaalisesti ja mukiloi miehen henkihieveriin. Pat passitetaan pakkohoitoon, josta vapauduttuaan hän päätyy asumaan vanhempiensa luo. Askel kerrallaan Pat opettelee hallitsemaan kiukkuaan ja sopeutumaan takaisin yhteiskuntaan. Miehen ykköstavoite on kuitenkin korjata välit Nikkiin (Bee), jota hän ei suostu uskomaan entiseksi vaimokseen.
Matthew Quickin romaaniin pohjautuva Unelmien pelikirja kertoo Pat Solitanosta, joka saa vaimonsa rysän päältä kiinni työpäivän jälkeen. Mies saa raivokohtauksen ja puolison salarakas melkein lapun varpaaseensa. Välikohtauksen jälkipyykissä Pat päätyy vankilan sijaan kuukausiksi pakkohoitoon, josta vapauduttuaan hän pyrkii paikkaamaan välinsä lähestymiskiellon hankkineeseen vaimoonsa. Samaan aikaan estradille astelee omalla tahollaan pahasti siipeensä saanut Tiffany (Lawrence), joka ottaa asiakseen auttaa Patia, mutta vain jos tämä ensin suostuu hänen partnerikseen tanssikilpailuun. Seuraa kahden hajalla olevan ihmisen tutustumisrituaali, joka päättyy juuri kuten katsoja parin tavatessa arvaa.
Genrenä romanttinen komedia on puhkikulutettu, ja tuoreita toteutuksia näkee harvoin. Russell onnistuu kuitenkin selättämään genren taikurin tavoin. Tiffany ja tanssiminen tuodaan tarinaan mukaan verrattaen myöhään, ja aluksi luulet katsovasi elokuvaa mielialahäiriön kanssa pärjäämisestä. Kuin varkain tarina laajentuu käsittelemään ihmisten erilaisia pärjäämismekanismeja ja sitä, mikä on sosiaalisesti hyväksyttyä ja mikä ei. Lopulta tajuat katsoneesi koko ajan romanttista komediaa kun huomiosi on ollut kiinnitettynä muualle.
Pärjäämismekanismit ovat siis iso osa elokuvaa. Patin kaveri Ronnie (Ortiz) raataa töissä ja uusi vauva aiheuttaa paineita kotona, mutta mies ei puhu ongelmistaan ja tuntuu tukehtuvansa. Patin isä (De Niro) sairastaa selvästi pakko-oireista häiriötä vaikkei sitä myönnäkään. Silti hän on selvinnyt jo vanhaan ikään asti rakastavan vaimonsa (Weaver) kanssa. Lisäksi tämä suhtautuu pakkomielteisen taikauskoisesti jalkapallopeleihin.
Ketään ei yllätä se, että Patin kohdalla rakkaus voittaa kaiken - mutta rakkaus on Patin pitkän polun lopputulos, ei ratkaisukeino ongelmiin. Itselle ja muille kerrotut valheet ovat tärkeä osa elokuvan ydintä. Lopun juonenkäänteet saattavat vaikuttaa äkilliseltä sekä jopa perinteiseltä päälleliimatulta ja onnelliselta Hollywood-lopulta. Elokuvan loppu onkin ollut kenties suurin kritiikin aihe, mutta mielestäni Russell petaa loppua hienovaraisesti ja leikittelee konventioilla taitavasti. Muunlainen loppu olisi suorastaan katsojan pettämistä, koska tässä vaiheessa hahmoista välittää jo paljon.
Ikäerosta huolimatta Cooper ja Lawrence ovat nappivalintoja rooleihinsa. Jennifer Lawrence on hehkeimmillään Tiffanyna, joka tuntuu välillä hieman liian analyyttiselta ja fiksulta kärsiäkseen tarinan elämänhallintaongelmista. Bradley Cooper on puolestaan mainio valinta Patiksi, kun näyttelijän seksikäs Hollywood-imago yhdistettynä Patin todellisuusharhoihin tekee hahmosta sopivan vaarallisella tavalla tikittävän aikapommin. Paikoin Patin ”hulluus” tuntuu kuitenkin menevän vain hahmon hölmöyden ja sivistymättömyyden piikkiin. Kokonaisuuden kruunaavat mainiot roolisuoritukset tärkeiltä sivuhenkilöiltä. Jackie Weaver on jälleen erinomainen perhettä koossapitävänä äitihahmona, ja Robert De Niro tekee yhden parhaista 2000-luvun rooleistaan isänä, jonka omat pakkomielteet ja taikauskoisuudet selittävät paljon poikansa kohtalosta. On myös ilo nähdä De Niro pitkästä aikaa vakavasti otettavassa roolissa. Näyttelijälegenda kun on jo pitkään sortunut tekemään tusinarooleja tusinakomedioissa. Patin isänä hän onnistuu olemaan muutakin kuin parodia vanhoista tunnetuista roolihahmoistaan.
Pätkä on vakuuttavan todentuntuinen raina elämästä, ongelmista ja rakkaudesta. Käsikirjoituksellisesti se kulkee genrensä kuluneita polkuja, mutta elokuvan tekninen toteutus ja näyttelijäsuoritukset saavat kokonaisuuden tuntumaan tuoreelta ja viihdyttävältä. Elokuva tarjoilee katsojileen erilaisen lähtökohdan romantiikalla maustetulle draamakomedialle, mutta onnistuneista puolistaan huolimatta ei onnistu täyttämään kaikkia odotuksiaan. Komedia aspekti tuntuu unohtuvan muutamia onnistuneita onelinereitä lukuunottamatta, ja aina ei tiennyt olisiko pitänyt hymyillä vai ei. Draaman kaari taas jää varsin loivaksi ja kun romantiikan osuus on katsojalle jo pitkän matkaa tiedossa ennen loppua niin mitään vau-efektiä ei loppuun saada. Ja kun mitään yllättävää ei loppuun saada, olisi sen voinut esittää ilman väkinäiseltä tuntunutta kliseistä itkua.
Hieman oudosti suomennettu Unelmien pelikirja tasapainoilee paikoin söpöilyn ja farssin rajoilla, mutta onnistuu pysymään aidosti koskettavan, uskottavan ihmisläheisyyden ja oikeasti hauskan puolella. Hollywoodilainen romkom kohtaa onnistuneesti indie-henkisen ihmissuhdedraaman, ja lopputuloksen ennakoitavien koukeroiden lomassa annetaan tilaa herkistymiselle ja omalle oivallukselle. Russellin käsikirjoitus ja ohjaus ovat priimatasoa, ja hän saa aikaiseksi kepeää ja suorapuheista komediaa raskaista aiheista. Mutta tämäntyyppiset elokuvat eivät toimi ilman näyttelijöiden välistä vahvaa kemiaa, ja aika-ajoin se nojaakin liikaa pääpariinsa.
Matthew Quickin romaaniin pohjautuva Unelmien pelikirja kertoo Pat Solitanosta, joka saa vaimonsa rysän päältä kiinni työpäivän jälkeen. Mies saa raivokohtauksen ja puolison salarakas melkein lapun varpaaseensa. Välikohtauksen jälkipyykissä Pat päätyy vankilan sijaan kuukausiksi pakkohoitoon, josta vapauduttuaan hän pyrkii paikkaamaan välinsä lähestymiskiellon hankkineeseen vaimoonsa. Samaan aikaan estradille astelee omalla tahollaan pahasti siipeensä saanut Tiffany (Lawrence), joka ottaa asiakseen auttaa Patia, mutta vain jos tämä ensin suostuu hänen partnerikseen tanssikilpailuun. Seuraa kahden hajalla olevan ihmisen tutustumisrituaali, joka päättyy juuri kuten katsoja parin tavatessa arvaa.
Genrenä romanttinen komedia on puhkikulutettu, ja tuoreita toteutuksia näkee harvoin. Russell onnistuu kuitenkin selättämään genren taikurin tavoin. Tiffany ja tanssiminen tuodaan tarinaan mukaan verrattaen myöhään, ja aluksi luulet katsovasi elokuvaa mielialahäiriön kanssa pärjäämisestä. Kuin varkain tarina laajentuu käsittelemään ihmisten erilaisia pärjäämismekanismeja ja sitä, mikä on sosiaalisesti hyväksyttyä ja mikä ei. Lopulta tajuat katsoneesi koko ajan romanttista komediaa kun huomiosi on ollut kiinnitettynä muualle.
Pärjäämismekanismit ovat siis iso osa elokuvaa. Patin kaveri Ronnie (Ortiz) raataa töissä ja uusi vauva aiheuttaa paineita kotona, mutta mies ei puhu ongelmistaan ja tuntuu tukehtuvansa. Patin isä (De Niro) sairastaa selvästi pakko-oireista häiriötä vaikkei sitä myönnäkään. Silti hän on selvinnyt jo vanhaan ikään asti rakastavan vaimonsa (Weaver) kanssa. Lisäksi tämä suhtautuu pakkomielteisen taikauskoisesti jalkapallopeleihin.
Ketään ei yllätä se, että Patin kohdalla rakkaus voittaa kaiken - mutta rakkaus on Patin pitkän polun lopputulos, ei ratkaisukeino ongelmiin. Itselle ja muille kerrotut valheet ovat tärkeä osa elokuvan ydintä. Lopun juonenkäänteet saattavat vaikuttaa äkilliseltä sekä jopa perinteiseltä päälleliimatulta ja onnelliselta Hollywood-lopulta. Elokuvan loppu onkin ollut kenties suurin kritiikin aihe, mutta mielestäni Russell petaa loppua hienovaraisesti ja leikittelee konventioilla taitavasti. Muunlainen loppu olisi suorastaan katsojan pettämistä, koska tässä vaiheessa hahmoista välittää jo paljon.
Ikäerosta huolimatta Cooper ja Lawrence ovat nappivalintoja rooleihinsa. Jennifer Lawrence on hehkeimmillään Tiffanyna, joka tuntuu välillä hieman liian analyyttiselta ja fiksulta kärsiäkseen tarinan elämänhallintaongelmista. Bradley Cooper on puolestaan mainio valinta Patiksi, kun näyttelijän seksikäs Hollywood-imago yhdistettynä Patin todellisuusharhoihin tekee hahmosta sopivan vaarallisella tavalla tikittävän aikapommin. Paikoin Patin ”hulluus” tuntuu kuitenkin menevän vain hahmon hölmöyden ja sivistymättömyyden piikkiin. Kokonaisuuden kruunaavat mainiot roolisuoritukset tärkeiltä sivuhenkilöiltä. Jackie Weaver on jälleen erinomainen perhettä koossapitävänä äitihahmona, ja Robert De Niro tekee yhden parhaista 2000-luvun rooleistaan isänä, jonka omat pakkomielteet ja taikauskoisuudet selittävät paljon poikansa kohtalosta. On myös ilo nähdä De Niro pitkästä aikaa vakavasti otettavassa roolissa. Näyttelijälegenda kun on jo pitkään sortunut tekemään tusinarooleja tusinakomedioissa. Patin isänä hän onnistuu olemaan muutakin kuin parodia vanhoista tunnetuista roolihahmoistaan.
Pätkä on vakuuttavan todentuntuinen raina elämästä, ongelmista ja rakkaudesta. Käsikirjoituksellisesti se kulkee genrensä kuluneita polkuja, mutta elokuvan tekninen toteutus ja näyttelijäsuoritukset saavat kokonaisuuden tuntumaan tuoreelta ja viihdyttävältä. Elokuva tarjoilee katsojileen erilaisen lähtökohdan romantiikalla maustetulle draamakomedialle, mutta onnistuneista puolistaan huolimatta ei onnistu täyttämään kaikkia odotuksiaan. Komedia aspekti tuntuu unohtuvan muutamia onnistuneita onelinereitä lukuunottamatta, ja aina ei tiennyt olisiko pitänyt hymyillä vai ei. Draaman kaari taas jää varsin loivaksi ja kun romantiikan osuus on katsojalle jo pitkän matkaa tiedossa ennen loppua niin mitään vau-efektiä ei loppuun saada. Ja kun mitään yllättävää ei loppuun saada, olisi sen voinut esittää ilman väkinäiseltä tuntunutta kliseistä itkua.
Hieman oudosti suomennettu Unelmien pelikirja tasapainoilee paikoin söpöilyn ja farssin rajoilla, mutta onnistuu pysymään aidosti koskettavan, uskottavan ihmisläheisyyden ja oikeasti hauskan puolella. Hollywoodilainen romkom kohtaa onnistuneesti indie-henkisen ihmissuhdedraaman, ja lopputuloksen ennakoitavien koukeroiden lomassa annetaan tilaa herkistymiselle ja omalle oivallukselle. Russellin käsikirjoitus ja ohjaus ovat priimatasoa, ja hän saa aikaiseksi kepeää ja suorapuheista komediaa raskaista aiheista. Mutta tämäntyyppiset elokuvat eivät toimi ilman näyttelijöiden välistä vahvaa kemiaa, ja aika-ajoin se nojaakin liikaa pääpariinsa.
★★★-
"You have to do everything you can