Valmistusvuosi: 2014
Genre: Seikkailu, Fantasia
Kesto: 144min
Ohjaaja: Peter Jackson
Käsikirjoittaja: Fran Walsh, Guillermo del Toro, J.R.R. Tolkien, Peter Jackson, Philippa Boyens
Tuottaja: Peter Jackson, Carolyn Blackwood, Philippa Boyens, Fran Walsh
Tuottaja: Peter Jackson, Carolyn Blackwood, Philippa Boyens, Fran Walsh
Pääosissa: Ian McKellen, Martin Freeman, Richard Armitage, Dean O'Gorman, Aidan Turner, Orlando Bloom, Evangeline Lilly, Luke Evans, Lee Pace, Benedict Cumberbatch
Katsottu: Elokuvateatteri
Katsottu: Elokuvateatteri
Elokuvassa Hobitti - Viiden armeijan taistelu Bilbo Reppulin (Freeman), Thorin Tammikilven (Armitage) ja kääpiöretkikunnan seikkailut päättyvät. Kun kääpiöt vapauttavat kotimaansa lohikäärme Smaugin (Cumberbatch) kynsistä, he päästävät samalla tietämättään valloilleen hirveän tuhovoiman. Hurjistunut Smaug kohdistaa palavan raivonsa Järvikaupungin puolustuskyvyttömiin asukkaisiin. Takaisin saatua aarretta kuin riivattuna varjeleva Thorin uhraa ystävyyden ja kunnian aarteen puolesta, ja Bilbon kuumeiset yritykset puhua hänelle järkeä ajavat hobitin tekemään epätoivoisen ja vaarallisen valinnan. Edessä on kuitenkin vielä suurempia vaaroja. Velho Gandalfia (McKellen) lukuun ottamatta kukaan ei ole aavistanut, että mahtava vihollinen Sauron (Cumberbatch) on lähettänyt matkaan suuren örkkiarmeijan, joka aikoo hyökätä yllättäen Yksinäiselle vuorelle. Pimeyden voimat kerääntyvät ja yhteenotto lähestyy – kääpiöiden, haltioiden ja ihmisten tulee päättää, yhdistävätkö he voimansa vai kohtaavatko he tuhon. Bilbo huomaa joutuvansa taistelemaan sekä itsensä että ystäviensä puolesta sankarillisessa Viiden armeijan taistelussa, jossa pelissä on koko Keski-Maan tulevaisuus.
Elokuva jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen päättyi. Elokuva alkaa näyttävällä ja katsojat mukaansa imevällä Smaugin hyökkäyksellä Järvikaupunkiin. Tehosteet toimivat erinomaisesti ja katsoja pääsee tunnelmaan sisään jo ennen elokuvan nimen pamahtamista kankaalle. Täydellistä. Kovin suuri paljastus ei voi olla, että taistelu ei pääty erityisen hyvin lohikäärmeelle. Leffan nimikin sen jo kertoo, että tässä keskitytään loppujen lopuksi aivan eri taistoon. Leffa ei yhtään selittele aiempia tapahtumia, vaan menee sillä oletuksella, että katsojat ovat nähneet myös edelliset elokuvat, mikä on hienoa, sillä näin leffa voi käyttää koko kestonsa tarinaansa. Jos The Desolation of Smaugin loppu katkesi kuin seinään, niin tämä taas alkaa samalla lailla, eli ihan yhtäkkiä. Jo aloituskuvissa Järvikaupungin asukkaat juoksevat pakoon ja Smaug syöksee tulta, saaden koko kaupungin syttymään liekkeihin. Kun taistelu on ohi, rauhoitutaan hieman ja alkaa valmistautuminen suurta sotaa varten. Muut kääpiöt yrittävät takoa lohikäärmetaudin, eli lähinnä ahneuden, vaivaaman kääpiökuningas Thorinin päähän järkeä, kun Järvikaupungin asukkaat saapuvat pyytämään apua, sitä kuitenkaan saamatta. Bilbo keksii ratkaisun tilanteeseen, mikä ei kuitenkaan tunnu toimivan, vaan saa Thorinin vielä pahemmin suunniltaan. Lopulta ihmisten armeija ja haltioiden armeija kerääntyvät Yksinäisen vuoren portille, missä taisto kääpiöarmeijaa vastaan alkaa. Mukaan tulee vielä kaksi eri örkkiarmeijaa, jolloin leffan nimen viisi porukkaa ovat kasassa. Loppuelokuvan ajan sitten lähinnä vain soditaan, mutta yhtä taistelun melskettä ei kuitenkaan nähdä, sillä sotimisen lomassa elokuvan juonta viedään eteenpäin pienillä, eri henkilöitä koskevilla tarinoilla. Juoni etenee mutkattomasti ja pitkin matkaa rakennetaan siltoja tulevaa LOTR matkaa varten.
Viiden armeijan taistelun sivujuonena toimii jo toisessa osassa alkanut Gandalfin matka Dol Gulduriin ja kohtaaminen Sauronin kanssa. Tätä juonikuviota jatketaan edelleen ja se onkin varsin toimiva osa elokuvaa, vaikkakaan Hobitti-kirjassa kyseistä sivujuonta ei olekaan. Tosin kirjassakin Gandalf katoaa välillä ja tätä sivujuonta käsitellään myös LOTR-kirjasarjassa ja Silmarillionissa. Sauron-sivujuoni on ehdottomasti elokuvan parasta antia, mutta valitettavasti osaltaan myös huonointa, sillä Azogin (Bennett) sotkeminen näihin elokuviin oli lopulta täysin turha ratkaisu ja loppuratkaisu oli arvattavissa heti, kun Azog ensimmäistä kertaa Hobitti-elokuvissa ruutuun ilmestyi. Täytyy kuitenkin myöntää, että Thorinin ja Azogin välinen kamppailu oli toteutettu hienosti ja sitä oli ilo katsella.
Viiden armeijan taistelun sivujuonena toimii jo toisessa osassa alkanut Gandalfin matka Dol Gulduriin ja kohtaaminen Sauronin kanssa. Tätä juonikuviota jatketaan edelleen ja se onkin varsin toimiva osa elokuvaa, vaikkakaan Hobitti-kirjassa kyseistä sivujuonta ei olekaan. Tosin kirjassakin Gandalf katoaa välillä ja tätä sivujuonta käsitellään myös LOTR-kirjasarjassa ja Silmarillionissa. Sauron-sivujuoni on ehdottomasti elokuvan parasta antia, mutta valitettavasti osaltaan myös huonointa, sillä Azogin (Bennett) sotkeminen näihin elokuviin oli lopulta täysin turha ratkaisu ja loppuratkaisu oli arvattavissa heti, kun Azog ensimmäistä kertaa Hobitti-elokuvissa ruutuun ilmestyi. Täytyy kuitenkin myöntää, että Thorinin ja Azogin välinen kamppailu oli toteutettu hienosti ja sitä oli ilo katsella.
Ohjaaja Peter Jackson on itse sanonut, että hänen viimeinen Keski-Maa -elokuvansa poikkeaa edeltäjistään siinä, ettei siinä matkata jatkuvasti jonnekin. Katsojan kannalta se on toisaalta harmi, sillä oman lumonsa tuoneet Uuden-Seelannin maisemat eivät tässä leffassa juuri pääse esille. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Yksinäisen vuoren läheisyyteen, Ereboriin, Laakson kaupunkiin ja Järvikaupunkiin, jotka ovat edellisestä leffasta tuttuja, kuten myös örkkien linnake Dol Guldur. Uutena paikkana nähdään lyhyesti Gundabad, josta on aiemmin vain puhuttu, mikä tuottaa faneille riemua. Fanit voivat kokea myös riemua nähdessään vihdoin, kuinka Bilbo sai käsiinsä särkymättömän mithril-metallista valmistetun paidan, jonka tämä tulee lahjoittamaan Frodolle.
Keski-Maan tarinat ovat elintärkeitä Jacksonille, minkä myös näkee näistä elokuvista. Vaikka Jackson saikin hermoromahduksia tehdessään The Hobbit -trilogiaa, on lopputulos hieno, eikä kukaan voisi tehdä näitä tarinoita paremmin elokuviksi kuin hän, yhdessä huikean tuotantotiimin kanssa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja leikkaus on myös sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen, vaikka laajoissa kuvissa sotilasjoukot taistelemassa muuttuvatkin yhdeksi mössöksi. Silmänruokaa elokuva tarjoaa näyttävien taistelukohtausten ja kiiltävien haarniskoiden merkeissä. Äänitehosteet tuovat taisteluun hienon lisäyksen, ja maskeeraustiimit ovat päässeet vauhtiin tehdessään sotajälkiä hahmoille. Lavasteet ovat upeita, kuten edellisissäkin osissa. Howard Shoren säveltämä musiikki on loistavaa ja säestää tarinaa mainiosti. Lopputekstien aikana kuullaan The Lord of the Ringsissa Pippinia esittäneen Billy Boydin laulama koskettava kappale The Last Goodbye, joka on nimetty osuvasti, sillä The Battle of the Five Armiesissa jätetään jäähyväiset Keski-Maa -filmatisoinneille.
Hobitti Bilbo Reppulia näyttelevä Martin Freeman näyttää jälleen olevansa paras vaihtoehto rooliin. Freemanin ilmeet ja eleet ovat aivan loistavia, minkä takia häntä katsoisi mielellään enemmänkin. Taistelun tiimellyksessä koko pienen hobitin on nimittäin vaikea pysyä pääosassa. Hahmo pääsee kuitenkin sankarihommiin ja onkin tärkeä osa tarinaa leffan alkupuolella. Freemanin roolisuoritus saa hahmon upealla tavalla eloon, keventää tunnelmaa sekä muistuttelee aika ajoin siitä, kenestä koko sarja alunperin kertoikaan.
Richard Armitagen esittämä kääpiöiden johtaja Thorin Tammikilpi on julistanut itsensä Yksinäisen vuoren ja Ereborin valtakunnan kuninkaaksi. Thorinin rakkaus aarrettaan kohtaan on muuttunut psykoosiksi, eikä hän ole enää kovinkaan tervejärkinen. Hän ei aio antaa aarteesta mitään kenellekään muulle. Hän alkaa myös kääntyä omiaan vastaan, kun kukaan ei tunnu löytävän vuorenalaisen kuninkaan tunnusaarre Arkkikiveä. Armitage on todella hyvä roolissaan ja hän tuo hienosti esille hahmonsa hulluuden. Thorinin muuttumista ja ahneuden tuomaa sokeutta käsitellään elokuvassa vain vähän, vaikka tarinan kannalta ne ovatkin tärkeitä. Ne hetket, joissa hahmon hulluuteen pureudutaan pintaa syvällisemmin, ovat ehdottomasti elokuvan parhaimmistoa. Tietenkin Thorinin mieli alkaa myös selventyä elokuvan aikana ja hän pääsee jälleen näyttämään sankarillisen ja todellisen kuninkaallisen puolensa.
Muut kaksitoista kääpiötä ovat tietty mukana ja vielä pienemmissä osissa kuin ennen. Balinista (Stott) näkyy selvästi huoli Thorinia kohtaan ja Dwalin (McTavish) yrittää puhua kuninkaalleen järkeä, vaikka tämä ei suostuisi kuuntelemaan. Kili (Turner) pääsee jälleen esille romanssinsa takia, kun taas Fili (O'Gorman) jää ikävästi taka-alalle. Bifur (Kircher), Bofur (Nesbitt), Bombur (Hunter), Oin (Callen), Gloin (Hambleton), Dori (Hadlow), Nori (Brophy) ja Ori (Brown) tuntuvat lähinnä roikkuvan mukana ja vaikka he ovatkin mukana taistelussa, eivät he tee kovinkaan paljoa. Uutena kääpiönä esitellään Rautavuorten kääpiöiden päällikkö Dain, jota esittää Billy Connolly. Hahmoa on vaikea ottaa tosissaan, sillä hän ratsastaa isolla sialla ja puhuu hassusti.
Elokuvan keskeisin naishahmo, Evangeline Lillyn esittämä haltiasoturi Tauriel, saa omat tähtihetkensä, mutta hänen (katsojien toimesta kovasti kyseenalaistettu) romanssinsa kääpiö Kilin kanssa jättää ainakin tämän katsojan ymmälleen. Pariskunta ei koko leffan aikana näyttänyt viettävän lainkaan kahdenkeskistä aikaa, mutta silti tuloksena on särkyneitä sydämiä. Toihan se tietenkin tarinaan tietynlaista inhimillisyyttä, mutta tuntui silti niin kovin tarpeettomalta.
Luke Evansin näyttelemä, vahvailmeinen jousimies Bard on isommassa roolissa kuin aiemmin. Hän muuttuu sankarillisemmaksi ja ottaakin paikan Järvikaupungin kansan johtajana. Evans on mainio roolissa ja pääsee vihdoinkin esittelemään taistelutaitojaan örkkejä vastaan.
Lee Pacen näyttelemä haltiakuningas Thranduil on sama kylmä hallitsija kuin aiemminkin, ja tuo näin ollen tervetullutta vaihtelua muuten niin yleviin haltioihin. Itse asiassa Thranduil tuntuu jollain lailla vieläkin inhottavammalta ja kylmemmältä. Hän haluaa osan rikkauksista ja on valmis tappamaan Thorinin ja muut kääpiöt niiden takia. Thranduil osoittaa olevansa hyvä taistelija, mutta se ei vie pois sitä, että hahmo on niin kylmä, ettei hänestä voi pitää millään. Hahmo näyttää hieman merkkejä siitä, että hän oikeasti kokee paljon tunteita ja kova ulkokuori on vain huijausta, mutta se ei silti saa katsoja erityisemmin välittämään hänestä. Pace on hyvä valinta rooliin ja näyttää arvokkaalta, kuten rooli vaatiikin.
LOTR:in konkarit Ian McKellen ja Orlando Bloom tekevät tunnetun ammattitaitoiset roolisuoritukset, mutta mitään uutta ei heidän hahmoissa nähdä. Gandalf Harmaa ei kovin paljon elokuvassa tee. Hän palaa seikkailultaan takaisin kääpiöiden luokse, vain huomatakseen, ettei ole tervetullut. Suuressa taistelussa hän ei halua olla yksittäisten armeijoiden puolella, vaan kannustaa kääpiöitä, haltioita ja ihmisiä taistelemaan yhtenä joukkona örkkejä vastaan. Legolas-haltia on puolestaan mukana tässäkin leffassa, vaikkei kirjassa esiinnykään. Hän pääsee jälleen esittelemään tyylikkäitä akrobaattisia kykyjään yhdistettynä jousiammuntaan. Voitteko kuvitella, että häneltä loppuu vihdoin nuolet kesken!? Legolas uhmaa taas fysiikan lakeja ja muuttuu hieman koomiseksi tapaukseksi, vaikka esiintyykin vakava ilme kasvoillaan koko leffan ajan.
Benedict Cumberbatchin esittämät pahikset lohikäärme Smaug ja pimeyden ruhtinas Sauron ovat myös mukana, mutta heidän roolinsa ovat todella pienet. Edellisen osan viekkaus on poissa Smaugista ja hän muistuttaa lähinnä vain hirviötä, joka tuhoaa paikkoja, koska se on kivaa. Smaugin mukanaolo näyttävästä kohtauksesta huolimatta on niin pieni, että hänet unohtaa ennen elokuvan päättymistä. Tunnetusti myös örkit oli toteutettu hienosti, tosin itse jäin vähän kaipaamaan isompien örkkien pidempää näyttäytymistä.
Keski-Maan tarinat ovat elintärkeitä Jacksonille, minkä myös näkee näistä elokuvista. Vaikka Jackson saikin hermoromahduksia tehdessään The Hobbit -trilogiaa, on lopputulos hieno, eikä kukaan voisi tehdä näitä tarinoita paremmin elokuviksi kuin hän, yhdessä huikean tuotantotiimin kanssa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja leikkaus on myös sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen, vaikka laajoissa kuvissa sotilasjoukot taistelemassa muuttuvatkin yhdeksi mössöksi. Silmänruokaa elokuva tarjoaa näyttävien taistelukohtausten ja kiiltävien haarniskoiden merkeissä. Äänitehosteet tuovat taisteluun hienon lisäyksen, ja maskeeraustiimit ovat päässeet vauhtiin tehdessään sotajälkiä hahmoille. Lavasteet ovat upeita, kuten edellisissäkin osissa. Howard Shoren säveltämä musiikki on loistavaa ja säestää tarinaa mainiosti. Lopputekstien aikana kuullaan The Lord of the Ringsissa Pippinia esittäneen Billy Boydin laulama koskettava kappale The Last Goodbye, joka on nimetty osuvasti, sillä The Battle of the Five Armiesissa jätetään jäähyväiset Keski-Maa -filmatisoinneille.
Hobitti Bilbo Reppulia näyttelevä Martin Freeman näyttää jälleen olevansa paras vaihtoehto rooliin. Freemanin ilmeet ja eleet ovat aivan loistavia, minkä takia häntä katsoisi mielellään enemmänkin. Taistelun tiimellyksessä koko pienen hobitin on nimittäin vaikea pysyä pääosassa. Hahmo pääsee kuitenkin sankarihommiin ja onkin tärkeä osa tarinaa leffan alkupuolella. Freemanin roolisuoritus saa hahmon upealla tavalla eloon, keventää tunnelmaa sekä muistuttelee aika ajoin siitä, kenestä koko sarja alunperin kertoikaan.
Richard Armitagen esittämä kääpiöiden johtaja Thorin Tammikilpi on julistanut itsensä Yksinäisen vuoren ja Ereborin valtakunnan kuninkaaksi. Thorinin rakkaus aarrettaan kohtaan on muuttunut psykoosiksi, eikä hän ole enää kovinkaan tervejärkinen. Hän ei aio antaa aarteesta mitään kenellekään muulle. Hän alkaa myös kääntyä omiaan vastaan, kun kukaan ei tunnu löytävän vuorenalaisen kuninkaan tunnusaarre Arkkikiveä. Armitage on todella hyvä roolissaan ja hän tuo hienosti esille hahmonsa hulluuden. Thorinin muuttumista ja ahneuden tuomaa sokeutta käsitellään elokuvassa vain vähän, vaikka tarinan kannalta ne ovatkin tärkeitä. Ne hetket, joissa hahmon hulluuteen pureudutaan pintaa syvällisemmin, ovat ehdottomasti elokuvan parhaimmistoa. Tietenkin Thorinin mieli alkaa myös selventyä elokuvan aikana ja hän pääsee jälleen näyttämään sankarillisen ja todellisen kuninkaallisen puolensa.
Muut kaksitoista kääpiötä ovat tietty mukana ja vielä pienemmissä osissa kuin ennen. Balinista (Stott) näkyy selvästi huoli Thorinia kohtaan ja Dwalin (McTavish) yrittää puhua kuninkaalleen järkeä, vaikka tämä ei suostuisi kuuntelemaan. Kili (Turner) pääsee jälleen esille romanssinsa takia, kun taas Fili (O'Gorman) jää ikävästi taka-alalle. Bifur (Kircher), Bofur (Nesbitt), Bombur (Hunter), Oin (Callen), Gloin (Hambleton), Dori (Hadlow), Nori (Brophy) ja Ori (Brown) tuntuvat lähinnä roikkuvan mukana ja vaikka he ovatkin mukana taistelussa, eivät he tee kovinkaan paljoa. Uutena kääpiönä esitellään Rautavuorten kääpiöiden päällikkö Dain, jota esittää Billy Connolly. Hahmoa on vaikea ottaa tosissaan, sillä hän ratsastaa isolla sialla ja puhuu hassusti.
Elokuvan keskeisin naishahmo, Evangeline Lillyn esittämä haltiasoturi Tauriel, saa omat tähtihetkensä, mutta hänen (katsojien toimesta kovasti kyseenalaistettu) romanssinsa kääpiö Kilin kanssa jättää ainakin tämän katsojan ymmälleen. Pariskunta ei koko leffan aikana näyttänyt viettävän lainkaan kahdenkeskistä aikaa, mutta silti tuloksena on särkyneitä sydämiä. Toihan se tietenkin tarinaan tietynlaista inhimillisyyttä, mutta tuntui silti niin kovin tarpeettomalta.
Luke Evansin näyttelemä, vahvailmeinen jousimies Bard on isommassa roolissa kuin aiemmin. Hän muuttuu sankarillisemmaksi ja ottaakin paikan Järvikaupungin kansan johtajana. Evans on mainio roolissa ja pääsee vihdoinkin esittelemään taistelutaitojaan örkkejä vastaan.
Lee Pacen näyttelemä haltiakuningas Thranduil on sama kylmä hallitsija kuin aiemminkin, ja tuo näin ollen tervetullutta vaihtelua muuten niin yleviin haltioihin. Itse asiassa Thranduil tuntuu jollain lailla vieläkin inhottavammalta ja kylmemmältä. Hän haluaa osan rikkauksista ja on valmis tappamaan Thorinin ja muut kääpiöt niiden takia. Thranduil osoittaa olevansa hyvä taistelija, mutta se ei vie pois sitä, että hahmo on niin kylmä, ettei hänestä voi pitää millään. Hahmo näyttää hieman merkkejä siitä, että hän oikeasti kokee paljon tunteita ja kova ulkokuori on vain huijausta, mutta se ei silti saa katsoja erityisemmin välittämään hänestä. Pace on hyvä valinta rooliin ja näyttää arvokkaalta, kuten rooli vaatiikin.
LOTR:in konkarit Ian McKellen ja Orlando Bloom tekevät tunnetun ammattitaitoiset roolisuoritukset, mutta mitään uutta ei heidän hahmoissa nähdä. Gandalf Harmaa ei kovin paljon elokuvassa tee. Hän palaa seikkailultaan takaisin kääpiöiden luokse, vain huomatakseen, ettei ole tervetullut. Suuressa taistelussa hän ei halua olla yksittäisten armeijoiden puolella, vaan kannustaa kääpiöitä, haltioita ja ihmisiä taistelemaan yhtenä joukkona örkkejä vastaan. Legolas-haltia on puolestaan mukana tässäkin leffassa, vaikkei kirjassa esiinnykään. Hän pääsee jälleen esittelemään tyylikkäitä akrobaattisia kykyjään yhdistettynä jousiammuntaan. Voitteko kuvitella, että häneltä loppuu vihdoin nuolet kesken!? Legolas uhmaa taas fysiikan lakeja ja muuttuu hieman koomiseksi tapaukseksi, vaikka esiintyykin vakava ilme kasvoillaan koko leffan ajan.
Benedict Cumberbatchin esittämät pahikset lohikäärme Smaug ja pimeyden ruhtinas Sauron ovat myös mukana, mutta heidän roolinsa ovat todella pienet. Edellisen osan viekkaus on poissa Smaugista ja hän muistuttaa lähinnä vain hirviötä, joka tuhoaa paikkoja, koska se on kivaa. Smaugin mukanaolo näyttävästä kohtauksesta huolimatta on niin pieni, että hänet unohtaa ennen elokuvan päättymistä. Tunnetusti myös örkit oli toteutettu hienosti, tosin itse jäin vähän kaipaamaan isompien örkkien pidempää näyttäytymistä.
Loppua kohden juoni tiivistyy ja keskittyy tuohon kaikkien odottamaan viiden armeijan taistoon joka ei jätä ketään kylmäksi. Sota muuttuu taisteluksi eloonjäämisestä, joka pakottaa kääpiöt, ihmiset ja haltiat yhdistämään voimansa. Mukaan ollaan siis vihdoin saatu jo LOTR:ista tuttua hyvän ja pahan välistä kamppailua jota Hobitissa ei vielä tätä ennen kunnolla olla päästy näkemään. Yllättävää kyllä, kun ottaa huomioon, että suuri taistelu kestää puolet koko elokuvan kestosta, ei sotiminen muutu puuduttavaksi missään vaiheessa. Siihen tuodaan jatkuvasti mukaan jotain uutta ja välillä näytetään rauhallisempia osioita, jolloin koko ajan ruudulla ei ole massiivista mekastusta. Vaikka välillä ei saa mitään selvää, ovatko rautahaarniskoihin pukeutuneet sotilaat örkkejä vai kääpiöitä, on taistelua viihdyttävää seurata. Sodasta on tehty erittäin eeppinen. Onneksi se ei keskity vain Vuoren portilla käytävään taistoon, vaan myös lähellä sijaitsevaan Laakson kaupunkiin hyökätään, jolloin urhoollisten miesten täytyy lähteä suojelemaan naisia ja lapsia. Kaupungin mutkittelevilla kaduilla käytävät taistot ovat pääasiassa mielenkiintoisempia kuin suurella tasaisella alueella nähtävä sota. Irtoraajoja ja -päitä on tajolla aimo annos, ja vaikka kohtaus ei vedäkään vertoja esimerkiksi Kuninkaan paluun taisteluille, on se silti suhteutettuna Hobitin juoneen varsin näyttävä.
Suuri sota ei tietenkään pääty ilman tärkeitä uhreja ja elokuvassa nähdäänkin liikuttava kuolinkohtaus, joka on toteutukseltaan elokuvan parhaimpia kohtia. Osasin odottaa tunteikasta loppua ja päähahmojen kuolemista, mutta siitä huolimatta hobittiveljesten kuolema otti koville. Ehdottomasti paras kohtaus koko leffassa on kuitenkin, kun Bilbo istuu taistelun jälkeen itsekseen ja Gandalf saapuu viereen polttelemaan piippua. Kumpikaan ei sano mitään, mutta mukana on niin erityinen tunnelataus, ettei voi kuin hämmästellä. Koskettavaa on myös se, kun tajuaa, että tähän Keski-Maa -filmatisoinnit mitä luultavammin päättyivät. Lopputekstien aikana tulee surullinen ja ontto olo, sillä jokin sydäntä lähellä ollut on päättynyt. Koskettavuuden lisäksi elokuva on myös vakava ja synkkä, vaikka mukaan onkin tungettu hölmöjä hetkiä, joille ei voi muuta kuin nauraa. Kuten esim. maan sisältä esiin syöksyvät jättimäiset hirmukäärmeet, jotka eivät loppujen lopuksi edes tee yhtään mitään, vaan katoavat kymmenen sekunnin sisällä takaisin maan sisään. Taistelun lopussa mukaan saapuvat tietty kotkat, sillä mitä eeppisiä taistoja ei Keski-Maassa käytäisi, jonne kotkat eivät mysteerisesti ilmestyisi paikalle?
Elokuva päättyi sinne mistä kaikki alkoi (ja mistä myös Sormuksen ritarit alkoi) eli Repunpäähän Konnussa. Viiden armeijan taistelu osoittaa sen, mitä monet pelkäsivät, kun Jackson julkisti tekevänsä trilogian – hieman yli 300-sivuisesta lähdetekstistä kun on melko hankala tehdä kolme (täysin toimivaa) täyspitkää elokuvaa. LOTR-trilogian päätökseen verrattuna se on myös auttamatta liian pinnallinen ja ohut. Täytyy kuitenkin muistaa, että Hobitista haluttiin tehdä LOTR-trilogiaa lapsenmielisempi, ja tässä se onnistuu erinomaisesti. Mukana on sama tunnelma ja toiminnan melske, mutta vain aavistuksen pienemmällä vaihteella toteutettuna. Fanien onneksi kauniisti toteutettu lopetus sitoo kaksi trilogiaa upeasti ja sulavasti yhteen.
Suuri sota ei tietenkään pääty ilman tärkeitä uhreja ja elokuvassa nähdäänkin liikuttava kuolinkohtaus, joka on toteutukseltaan elokuvan parhaimpia kohtia. Osasin odottaa tunteikasta loppua ja päähahmojen kuolemista, mutta siitä huolimatta hobittiveljesten kuolema otti koville. Ehdottomasti paras kohtaus koko leffassa on kuitenkin, kun Bilbo istuu taistelun jälkeen itsekseen ja Gandalf saapuu viereen polttelemaan piippua. Kumpikaan ei sano mitään, mutta mukana on niin erityinen tunnelataus, ettei voi kuin hämmästellä. Koskettavaa on myös se, kun tajuaa, että tähän Keski-Maa -filmatisoinnit mitä luultavammin päättyivät. Lopputekstien aikana tulee surullinen ja ontto olo, sillä jokin sydäntä lähellä ollut on päättynyt. Koskettavuuden lisäksi elokuva on myös vakava ja synkkä, vaikka mukaan onkin tungettu hölmöjä hetkiä, joille ei voi muuta kuin nauraa. Kuten esim. maan sisältä esiin syöksyvät jättimäiset hirmukäärmeet, jotka eivät loppujen lopuksi edes tee yhtään mitään, vaan katoavat kymmenen sekunnin sisällä takaisin maan sisään. Taistelun lopussa mukaan saapuvat tietty kotkat, sillä mitä eeppisiä taistoja ei Keski-Maassa käytäisi, jonne kotkat eivät mysteerisesti ilmestyisi paikalle?
Elokuva päättyi sinne mistä kaikki alkoi (ja mistä myös Sormuksen ritarit alkoi) eli Repunpäähän Konnussa. Viiden armeijan taistelu osoittaa sen, mitä monet pelkäsivät, kun Jackson julkisti tekevänsä trilogian – hieman yli 300-sivuisesta lähdetekstistä kun on melko hankala tehdä kolme (täysin toimivaa) täyspitkää elokuvaa. LOTR-trilogian päätökseen verrattuna se on myös auttamatta liian pinnallinen ja ohut. Täytyy kuitenkin muistaa, että Hobitista haluttiin tehdä LOTR-trilogiaa lapsenmielisempi, ja tässä se onnistuu erinomaisesti. Mukana on sama tunnelma ja toiminnan melske, mutta vain aavistuksen pienemmällä vaihteella toteutettuna. Fanien onneksi kauniisti toteutettu lopetus sitoo kaksi trilogiaa upeasti ja sulavasti yhteen.
Trilogian päätöksenä elokuva toimii todella hyvin, muttei kuitenkaan yllä kahden edeltäjänsä tasolle. Paikoitellen tuntuu, että leffasta puuttuu jotain, mutta onneksi mukana on loistavia kohtia ja tunnin mittainen sotiminen viihdyttää alusta loppuun. Onneksi alkupuoli on rauhallisempi, ja vaikka leffa alkaakin taistolla Smaugia vastaan, ei se ole siltikään vain pelkkää taistelua. Bilbo ja Gandalf jäävät paljon taka-alalle, mutta Thorinia on kehitetty hienosti. The Battle of the Five Armies on yllättävän koskettava ja etenkin sotimisen jälkeen nähtävät kohtaukset, kun kuolleita surraan, ovat hienoja. Heikkouksistaan huolimatta pätkä on erittäin toimiva, etenkin tunnelatauksensa takia. Tuntuuhan se pahalta, ettei näitä elokuvia enää tule, mutta ehkä näin on parempi. Nämä leffat voi kuitenkin katsoa uudestaan niin usein kuin haluaa ja niiden merkitys jää elämään ihmisten kesken. The Hobbit ei saavuta The Lord of the Ringsin täydellisyyttä, mutta ei se kirjakaan sitä tee.
Kokonaisuutena The Hobbit -trilogia on erinomainen ja mahtava seikkailutarina. Dialogi koko sarjassa - niin Hobitissa kuin LOTRissa - on jotain käsittämättömän hienoa. Myös näyttelijöiden roolisuoritukset, visuaalisuus, juonen toimivuus sekä erikoistehosteet ansaitsevan hatunnoston. Iso kiitos kuuluu ehdottomasti Peter Jacksonille, joka herätti tämän Tolkienin hienoakin hienomman tarinan eloon. Olen kiitollinen myös siitä että Middle-earth on ollut mun elämässä mukana aina lapsuudesta tänne aikuisuuteen asti. Se teki ehdottomasti tämän viimeisen osan katsomisesta astetta upeamman kokemuksen. #OneLastTime
★★★★★
"Why does it hurts so much?
Because it's real